Irmeli

Löysin Irmelin sattumalta: Oli kylmää ja pimeää, Kotkan syksy. Edes sumu- ja sadeverhon takaa häilyvät sataman valot eivät yltäneet valaisemaan jalkakäytävää, jota pitkin olin hoipertelemassa kotiin päin.

Olin kompastua Irmeliin.

Se nojasi Kairon seinää vasten - yksin - hylätyn oloisena. Horjahtaessani käteni osui Irmelin upeaan runkoon (minkä aistin heti). Jätin käteni paikoilleen. Se hetki: hiljaisuus, liikkumattomuus! Sitten aistin teräksen kylmän hohkan käteeni. Säikähtäneenä vetäydyin kauemmaksi.

Tarkastelin sateen kastelemaa Irmeliä. Äkisti jokin välähti: viirukas, keltaisen punertava välähdys oli täynnänsä houkutusta … kuin … kissan silmä! Petomainen ilme, muotojen sulavuus, teräksen ylväs kylmyys - jopa kovuus - olivat hätkähdyttävät ensivaikutelmani.  Pyyhkäisin alitajunnastani nousseet varoittavat ajatukset syrjään, vilkaisin ympärilleni ja tartuin Irmeliin muistaen isäni neuvon "Tartu hetkeen, sarviin, vain hetki varviin!"

Johtopäätökseni oli kuitenkin liian hätäinen. Irmeli oli auttamattomasti lukossa, eikä hievahtanutkaan. Ei, vaikka käytin Humbhrey Bogartin mallin mukaisesti vähän kovempiakin otteita. Lopulta, pimeyden turvin, puoliksi raahaten talutin Irmelin kämpilleni. Kuivasin Irmelin heti eteisessä, mutta kun se ei lämmennyt ja pysyi yhä lukossa, jätin puuhani sikseen. Peittelin Irmelin pressulla ja menin nukkumaan.

Aamulla lukko murtui, kuten olin arvellutkin! Ensimmäiset temput teimme olohuoneen parketilla. Kehaisenpa, että vähän keuli… Irmeli jäi omakseni.

Irmeli oli hyvin sisään ajettu. Siitä olin vain tyytyväinen. Sen kummempaa säätöä tai harjoittelua ei tarvittu. Suoraan vain satulaan, joka sattui olemaan juuri minulle sopivalla korkeudella. Hivenen köyry mieliasentoni löytyi heti: kädet eivät väsyneet, eikä kova tankokaan tahtia haitannut - päinvastoin.

"Kun sä saat hyvin sisään ajetun pelin allesi, sä säästelet kumeja!" sanoisi Kekekin. Kerran on vain kumi puhjennut, eikä siitäkään seurannut sen kummempaa: pääsinpä pumppaamaan.

Nyt olen kulkenut Irmelin kanssa jo pari vuotta, vaikka alkuunsa en edes kehdannut nolon ensitapaamisemme takia näyttäytyä ulkona sen kanssa. Kaikki on sittemmin mennyt melko sutjakkaasti, vaikka joskus on ollut tuulta ja myrskyäkin. Paljon on itsestäkin kiinni: tärkeintä on hyvä huolenpito. Irmeli pysyy vireessä, kun sitä välillä rasvaa ja antaa sitten kunnon kyytiä.

Kunnon kyydillä tarkoitan tuollaista 15-20 minuutin polkaisua. Työkaverini Rami oli selvästi kateellinen kertoessani juttua ruokatunnilla. Rami alkoi kehuskella, kuinka se kerran kesällä polki yhtä soittoa kolme tuntia! Sehän nyt oli ilmiselvää liioittelua: ei sillä vehkeellä! Heitin takaisin, että tärkeintä on säännöllisyys: aamuin illoin. Jopas Ramikin  meni hiljaiseksi.

Kerran Rami oikein tenttasi minua. Lopuksi se ihmetteli, miten dynamoni kesti jakorasian kanssa. Heti huomasin, ettei Rami ymmärtänyt näistä asioista mitään. Poju kun jaksaisi itse vain polkea tarpeeksi, niin saisi vähän valoa pimeyteensä. Raukan niskaan kun lentää aina kuraa. Onkohan se edes kuullut, että koko homma lähtee peräpäästä ja kuraläpästä.

Ehkä Rami oli kyllästynyt vanhaansa ja oli ajatellut vaihtaa uuteen. Kyllä oli jätkällä pokkaa: se pyysi päästä polkaisemaan kokeeksi Irmeliä! En tietenkään suostunut. Ei Irmeli sellaista käsittelyä olisi kestänyt. Vähän vastahakoisesti vastailin Ramin uteluihin sen jälkeen.

Minusta on tullut melkoinen mestari Irmelin kanssa. Voitaisiin jopa väittää, että olen muuttunut välinpitämättömäsi, kun en viitsi pestä sitä aina polkemisen jälkeen. Mutta mitä turhia: riittää kun pyyhkäisee satulan kuivaksi ennen kuin hyppää taas päälle.

Ongelmia? Onhan niitäkin ollut: joskus on kuulunut kitinää. Pinnakin on muutaman kerran katkennut. Mutta silloin pidän vain taukoa Irmelin kanssa ja vaihdan Matamiin.

Matami on minun entinen: vanha, iso ja rumakin, mutta hyvät kyydit sekin vielä antaa. Tiedättehän: sellainen 28-tuumainen ruotsalainen. Jalka vain puuttuu, mutta ei se pahemmin haittaa, sillä onhan apteekkimme edessä pyöräteline.